skip to Main Content
Kärsitkö Sinäkin Huijarisyndroomasta?

Kärsitkö sinäkin huijarisyndroomasta?

Share with your friends










Submit

Huijarisyndrooma on sillä tavalla mediaseksikäs aihe, että nopea Google-haku tuottaa 25 900 tulosta, joista lehtiartikkeita on, no, suurin osa. Luotettavasti voinee sanoa, että siitä on kirjoitettu ainakin yksi kirja ja että se on podcastien maailmassa aiheena ikuinen.

Huijarisyndrooma ei ole varsinainen psykiatrinen diagnoosi tai kuulu mielenterveyden häiriöiden kirjoon, mutta se on yleisesti tieteessä ja psykologiassa tunnistettu ilmiö. Piiloutumaan siltä ei pääse kukaan – jokaiselle on varmasti tuttua tunne riittämättömyydestä ja siitä, että nyt on tupsahdettu sellaisten aiheiden äärelle, joista ei osaa tai ymmärrä mitään, vaikka takana olisikin useampi vuosi kyseisten asioiden opiskelua hyvällä menestyksellä.

Allekirjoittaneella syndrooma esiintyy salakavalasti taustalla, aiheuttaen välillä selkää pitkin hiipivää stressiä ja ahdistusta. Olin kesän töissä teknologia-alan yrityksessä, ja viimeisellä viikolla pomoni pyysi minua ehdottamaan aikaa loppukeskustelulle. Iltapäivällä tullut viesti oli iltaan mennessä saanut ohimoita kiristävän vanteen tunteen päähän, ja epämääräisen pahanolon möykyn rintakehän taakse. Fyysisten oireiden myötä aloin tajuta missä vika piili: ’nyt se (pomo) on vihdoin tajunnut miten huono idea oli palkata mut’. Vaikka tavallaan huijariuteen kuuluu pieni toive siitä, että joku ihan oikeasti ymmärtäisi miten huono ja epäonnistunut sitä onkaan ja samalla paljastumisen pelon varjo väistyisi kaikesta mitä tekee, silti matka siihen pieneen neukkariin tuntui kuin olisi viimeiselle tuomiolle astellut.

Altistaako yhteiskuntarakenne tämän tyyliseen ajatteluun?

Kyseessä voisi olla perisuomalaisen vaatimattomuuden kulttuurin irvikuva, kieroon kasvanut, sukupolvelta toiselle rikkinäisen puhelimen tavoin siirtynyt tapa olla ja ajatella. Joskus nämä voivat olla puhtaasti kotikasvatuksen tuoma riesa, mutta usein kyse on myös kompensoinnista. Kokemus siitä, että ei jostain syystä pärjää esimerkiksi sosiaalisissa yhteyksissä, ulkopuolisuuden tunne, koulukiusaaminen.

Mieli suojelee itseään ajatuksella, että vaikka jossain ei pärjäisi, riittäisi jossain muussa pärjääminen korvaamaan sen. Mielen suojamekanismit vaan ovat siitä hassuja, että esimerkiksi posttraumaattinen stressihäiriö on yksi niistä. Toki huijariajatuksissa ei ole kyse niin vakavasta asiasta, mutta ajatusvinoumasta joka tapauksessa.

Joskus syndrooma näkyy jokapäiväisessä arjessa. Ihmismieli on siitä salakavala, että se iskee vyön alle stressaavina aikoina, juuri kun toimintakyvyn tulisi olla parhaimmillaan. Monelle on varmasti tuttua se, kun jossain vaiheessa syksyä (ehkä juuri nyt) alkavat takarajat useiden projektien kanssa paukkua yhtä aikaa, ja pikkuhiljaa luottamus omaan jaksamiseen, motivaatioon ja edes siihen, että ’onko tämä opiskelu minun juttu ollenkaan’ alkaa olla muisto vain.

Itseluottamuksen murentuminen ja niin sanotun kehän potkaiseminen ja sen johdosta manailu voi tapahtua hyvinkin lyhyellä aikavälillä. Stressin aiheuttamaa, ehkä, mutta perimmäinen syy on todennäköisesti jo lapsesta asti jäytäneet myrkylliset ajatukset ja tavat katsoa itseä – se, mikä tuijottaa peilistä takaisin, ei täytä tarpeita. Joskus, tai pahimmillaan koko ajan. Se aiheuttaa uupumusta, huonosti nukuttuja öitä, tunnontuskia ja pahimmillaan syöksykierteen, jonka aikana on aivan ymmällään siitä, miten ei saa mitään aikaiseksi vaikka periaatteessa mikään ei ole menestyksen tiellä. Jatkuva alisuoriutuminen töissä tai opinnoissa voi toimia varoitusmerkkinä tällaisesta syöksykierteestä.

Huijarisyndroomassa kyse on nimenomaan juurtuneista ajattelumalleista. Kokemuksista, jotka ovat sen aiheuttaneet ei pääse eroon, mutta ajatteluaan voi yrittää työstää.

Vielä siitä minun surullisenkuuluisasta kesätyöpaikan päättökeskustelusta. Kaikista maalailemistani kauhukuvista huolimatta keskustelu siirtyi huomaamatta seuraavan kesän suunnittelmiin ja siihen, haluaisinko tulla ensi kesänä uudestaan samoihin töihin. Syvässä päädyssä tajusin olevani siinä kohtaa, kun puoli tuntia tyytyväisyyttä uhkuvan pomon kanssa jätti jälkeensä epätodellisen tunteen ja kalvavan omatunnon. Ajatusradoilleen ei aina voi mitään, mutta joskus edes tieto siitä mikä ne aiheuttaa, voi toimia synninpäästönä.

Kirjoittaja

Julia Fabritius

Kirjoittaja on oman elämänsä terapeutti.

Share with your friends










Submit
Back To Top