skip to Main Content
Arktista Tekniikkaa Jääkarhujen Maassa

Arktista tekniikkaa jääkarhujen maassa

Share with your friends










Submit

Viime keväänä lähdin ensimmäisenä lappeenrantalaisena Huippuvuorille opiskelemaan. Koska aihe on herättänyt paljon kiinnostusta, ja haluan, että LUT:n henkilökunnan tekemä työ asian eteen hyödyttäisi muitakin, ajattelin hieman ”mainostaa” maailman pohjoisinta yliopistokeskusta.

”Siis MINNE sinä lähdet?”
”Onko siellä muka yliopisto?”
”Eikö siellä ole todella kylmä?”
”Onko siellä jääkarhuja?”

Nämä neljä kysymystä esitettiin aina, kun kerroin lähteväni opiskelijavaihtoon Huippuvuorille – eli pienelle, Norjalle kuuluvalle saariryhmälle Jäämerellä. Sijainti 78 leveyspiirillä takaa sen, että Huippuvuorilla lähes kaikki on maailman pohjoisinta. Alueen keskuksessa, reilu 2000 asukkaan Longyearbyenissä, sijaitseva University Centre in Svalbard (UNIS) tarjoaa tekniikan, geologian, geofysiikan ja biologian kursseja. Arktisen alueen pakkaset eivät suomalaisen näkökulmasta olleet pahoja, mutta pakkasta oli käytännössä aina, kera hyytävän tuulen. Ja kyllä, siellä on jääkarhuja. Enemmän kuin ihmisiä.

Huippuvuoria on kutsuttu maailman oudoimmaksi paikaksi, eikä syyttä. Siellä ei ole puita, moottorikelkka on tärkein kulkuväline, kylien ulkopuolelle ei luminallejen vuoksi saa mennä ilman kivääriä, alkoholinosto on säännösteltyä, lumivyöryt tulevat kylään…

Saarille saa muuttaa käytännössä kuka tahansa, mistä tahansa, kunhan elättää itsensä. Idea lähteä vaihtoon maailman huipulle tuli aivan sattumalta. Päähänpistosta päähänpinttymäksi kasvaneen haaveen toteuttaminen vaati kuitenkin puolitoista vuotta asioiden selvittelyä, sillä kukaan Lappeenrannassa ei ollut kuullutkaan paikasta. Lopulta selvisi, että opiskelemaan pääsyn ainut merkittävä kriteeri oli kurssikohtaisten vaatimusten täyttäminen.

Tammikuussa sanoinkin hyvästit läheisteni lisäksi valolle, puille ja Suomen halvoille hinnoille. Lennolla Oslon kautta Longyearbyeniin katselin loittonevaa aurinkoa tietäen, että näkisin sen seuraavan kerran maaliskuussa.

Lentokentältä menin suoraan pienelle yliopistolle, jossa ensimmäinen kurssi, Arctic Survival and Safety, oli jo alkanut. Tällä perinteisestä opiskelusta huomattavasti poikkeavalla kurssilla otettiin heti luulot pois: Huippuvuorten luonto yrittää tappaa sinut lukemattomilla eri tavoilla, ja jos yhtään hölmöilet, niin voit kuolla tai ainakin menettää sormesi. Ensimmäisellä viikolla opettelimmekin lumivyöryjen uhrien etsimistä ja esiin kaivamista, avannosta pelastautumista, jäätiköllä kulkemista, ensiapua, hätäleirin pystytystä, sekä tietysti ampumista ja jääkarhujen käyttäytymistä.

Sen tylsempiä eivät olleet suorittamani arktisen ympäristötekniikan kolme kurssia. Opetus oli korkeatasoista, sillä suurin osa luennoista oli oman alansa huippututkijoiden pitämiä. Ympäristöongelmat konkretisoituivat aivan uudella tavalla, ja opiskelu oli jopa yhteisöllisempää kuin Skinnarilassa.

Kursioilla pääsimme tekemään käytännön ympäristömittauksia. Kiisimme moottorikelkoilla pitkin loputtomia jäätiköitä ja lumisia laaksoja. Jahtasimme poroja saadaksemme niiltä kakkanäytteitä. Tutkimme hiilipölyn vaikutusta lumen sulamiseen. Mittasimme PAH-yhdisteitä lumimyrskyssä. Ymmärsimme mitä pelko on, kun veneemme moottori sammui ja se alkoi täyttyä vedellä pimeällä, kylmällä merellä.

Opiskelun vastapainona vaelsimme kylää ympäröivillä vuorilla ja jäätiköillä yliopistolta lainattu kivääri turvanamme. Ihastelimme hylkeitä, mursuja, merilintuja ja revontulia asuntolan ”takapihalta”. Pidimme grillibileitä merenrannalla -20 asteen pakkasessa. Pelasimme kajakkipooloa uimahallissa. Joimme paikallista olutta Svalbarissa. Kävimme bileristeilyllä, jossa tanssimme kannella untuvatakit päällä.

Kävelin tuntikausia ympäri kylää etsien naaleja, jotka haukkuivat ympäröivillä rinteillä. Liimailin alumiinifoliota ikkunaan, koska vuorokausirytmini heitti häränpyllyä liian valon vuoksi.

Outoutensa lisäksi Huippuvuoret on maailman kaunein paikka: maisema jäätiköineen ja vuorineen on kuin matkustaisi GoT:n Muurin pohjoispuolelle. Tunnelma saarilla oli kuin toisesta maailmasta: viimeinen rajaseutu oli yhdistelmä villiä ja turvallista.

Lumi, jää ja meri toivat valon esiin suomalaisellekin uudella tavalla. Tammikuun syvä pimeys oli rauhoittavaa. Helmikuun siniset päivät maalasivat vuoret ja taivaan sinisiksi ja vaaleanpunaisiksi. Maaliskuussa kylään palannut aurinko herätti kaiken eloon, ja auringonlaskut olivat uskomattomia. Huhtikuussa auringonlaskut vain paranivat, kunnes ne loppuivat kokonaan – yötön yö oli alkanut. Toukokuussa aurinko paistoi vuorokauden ympäri ja lämpötila oli välillä jopa plussan puolella.

Kesäkuun alussa jouduin palaamaan pimeään, kuumaan, ahtaaseen ja meluisaan Suomeen. Näkemättä ainuttakaan jääkarhua.

Kirjoittaja

Jemina Oksala

Kirjoittaja on viidennen vuoden ympäristötekniikan opiskelija, joka haaveilee valmistumisesta ja lemmikkinaalista.Kirjoittaja on viidennen vuoden ympäristötekniikan opiskelija, joka haaveilee valmistumisesta ja lemmikkinaalista.

Share with your friends










Submit
Back To Top